Tämä on niitä hetkiä, että on onnellinen ja surullinen samaan aikaan... Miettii elämän tarkoitusta, omaa rajallisuuttaan ja sitä miten saisi rajoja poistettua. Tietäen, että vaikka elämä tuntuu joskus tylsältä ja merkityksettömältä, niin kaiken takana on tarkoitus, kaikki on merkityksellistä. Sitten surettaa, kun huomaa olevansa niin monen verhon takana. Vaikka voisi vetää ne verhot pois, käyttää mielikuvitustaan ja elää unelma elämäänsä. Mikä rajoittaa? Omat uskomukset, pelot, mielikuvituksen puute. Mitä minä haluan? Mihin olen menossa? Mistä tulossa? Onnellinen on, kun huomaa, että voi tehdä mitä vain! Viedä elämäänsä mihin suuntaan tahansa. Olla vapaa, myös omista kahleistaan. Aika jännää ja huimaa :)
Olen ihmetellyt ihmisten kuoleman pelkoa. Pelkoa kaiken päättymisestä. Itse en pelkää, melkein odotan sitä. Mutta samalla tiedostan, että ennen sitä on päästävä eteenpäin. Muutoin jatkan samasta tilanteesta uudelleen, uusissa kulisseissa. Uskon, että vaikka meillä kaikilla on vapaa tahto, tietyt raamit olemme itsellemme asettaneet ennen tähän elokuvaan hyppäämistämme... Ja sillä hetkellä, kun täältä on poistuttava, sillä hetkellä kun se tapahtuu, olen antanut itselleni ja muille tarvittavan, sekä tietysti myös vastaanottanut, ja minun on mahdollista jatkaa eteenpäin. Olkoon se hetki koska tahansa. Kuolemisessa on surullista se, että ne jotka jäävät tänne, kokevat surua menettämisestä. Silläkin tietysti oma tarkoituksensa, kasvun mahdollisuus.
Ymmärrän tietysti, että on monia maailmankatsomuksia. Toisille kuolema on piste. Minulle se on uuden alku.
Mistähän nämä ajatukset tulivat? Ihan hassua. Ehkä kuitenkin jätän nämä sanat elämään. Toivottavasti eivät loukkaa ketään, tämä on vain minun ajatukseni ja totuuteni joka ei missään nimessä ole se ainut ja oikea. Eihän sellaista totuutta olekaan, joka olisi kaikille sama. Niin monta on totuutta, kuin on meitä kulkijaakin...
Rakkauden täyteisiä onnen hetkisiä kaikkille kanssasisarille ja -veljille <3
