Elämä vie...

Elämä vie eteenpäin... Vai viekö? Voiko elämässämme tapahtuvat asiat viedä meitä myös taaksepäin? Tai vaivatko tapahtumat kiinnittää meidät paikoilleen?

Jokaisen elämässä tapahtuu niin surullisia kuin iloisiakin asioita. Jotkin tapahtumat meinaavat musertaa, eikä siitä tunteesta ole helppo pyristellä irti. Yleensä muserrus tapahtuu silloin, kun siitä epätoivosta ei edes halua päästää irti.

Otetaanpa rankka esimerkki. Olet menettäny tärkeän ihmisin. Suret tapahtunutta luonnollisesti. Olosi on saamaton ja voimaton. Kun olet surullinen, et voi työskennellä täysipainoisesti, et voi olla ystäviesi seurassa oma itsesi. Tätä tunnetta jatkuu ja jatkuu. HALUAT surra asiaa koska siihen on sinulla oikeus. ET HALUA päästää tästä tunteestasi irti. Sinulla on oikeus olla alakuloinen ja epätoivoinen. Et voi tuoda elämääsi iloisia asioita, koska sinä olet se suru, olet muuttunut siksi tunteeksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun huomaat, että suru on vain tunne mikä sinussa on. Se tunne et ole sinä itse! Sinä voit vaikuttaa sekä tunteeseesi että siihen miten tuo tunne vaikuttaa elämääsi. Tunne on seurausta tapahtumasta, joka on jo tapahtunut ja johon et voi enää vaikuttaa. Mihin voit vaikuttaa? Voit vaikuttaa tähän hetkeen. Voit hyväksyä tunteesi. Tunne on asia jonka voit halutessasi sivuuttaa. Voit kääntää uuden lehden elämässäsi ja ymmärtää tunteen olevan osa sinua, mutta ymmärtää että sillä tunteella ei ole sinuun valtaa ellet itse sitä anna. Kaikki valta on omassa itsessäsi. Ota se valta siis käyttöön ja ymmärrä irrallisuutesi kaikista negatiivisista tunteista.

Sama tietysti pätee myös muihin tunteisiin, myös positiivisiin. Mitä tahansa asioita elämääsi tuodaan, voit vaikuttaa suhtautumiseesti kyseisiin asioihin. Tunteesi eivät ole automaatio, vaan seurausta siitä halusta mitä haluat tuntea.

Kirjoitan tätä itselleni, yritän selvittää omia ajatuksiani. Elämässäni tapahtuu juuri asioita, jotka muuttavat kaiken totutun. Tunnen olevani hiukan tukossa... Ajatuksen kulku ja tämä kirjoittelukaan ei tunnu syntyvän itsestään kuten aiemmin. Ihan kuin olisin kadottanut yhteyden itseeni.

Kysyin itseltäni pari päivää sitten, haluanko jäädä tähän tunteeseen kiinni, haluanko kärsiä tästä? Ja vastaus oli kyllä, minä haluan kärsiä, koska tunnen niin olevan oikein. Tunsin että täta muutosta ei voi sivuuttaa vajoamatta tähän epätoivoon. Tiedän totuuden olevan kuitenkin jotain muuta, tänään olen jo valmis käsittelemään asiaa toisin. Ei minun tarvitse hyväksyä tätä... Luon itse oman elämäni, miksi toisin siihen tuskaa, kun voin luoda myös rakkautta ja hyväksyntää ja muita iloisia asioita. Päätän muuttaa tuskan, surun, häpeän ja syyllisyyden tunteet positiivisiksi asioiksi. Tiedostan ne, mutta en anna niiden minua koskettaa. Keskityn mieluummin luomaan tästä hetkestä hyvän :)

Viime päivät ovat olleet mielenkiintoisia...

Olin viime viikonloppuna Cammalot kakkoskurssilla, joka oli sanoinkuvaamaton... Mikä ihana yhteyden tunne jäi... Mitä ihania oivalluksia sain kokea viikonlopun aikana... Sitä huomasi olevansa taas niin ihanalla matkalla kohti mahtavaa tuntematonta!

Kuinka hienoa tietää, että voimme itse vaikuttaa ihan kaikkeen mitä elämässämme tapahtuu. Luomme itse oman todellisuutemme! Vaikka olen tiedostanut asian pitkään, on kuitenkin ihan eri asia tietää asia todella ja uskoa ja luottaa siihen täysin. Voi tuntea kuinka pelon tunteita väistyy syrjään, kun antaa luottamukselle tilaa.

Sain myös opettajaltani aivan ihanan kaukohoidon pari päivää sitten. Hoito tapahtui illalla ja aamulla herätessäni tunsin miten kaikki oli muuttunut. Lausuin mielessäni tietyn invokaation (rukouksen) niin kuin joka aamu. Siinä kutsutaan koko maailmankaikkeutta avuksi tälle matkalle. Ennen kutsuin kaikkea ulkopuoleltani, sinä aamuna tiesin kaiken olevan sisälläni, ihan kaiken. Katsoin itseäni peilistä ja ymmärsin maailman pyörivän ympärilläni, mutta kaiken tärkeän löytyvän sisältäni. Ihan kaiken. Niinkuin jokaisen ihmisen sisältä.

Etsikää ja löytäkää! Olette ihania olentoja jokaikinen, luottakaa siihen, luottakaa itseenne.

Tämä tietenkin on "vain" ihana välietappi matkallani, ei todellakaan mikään päätepysäkki. En uskalla edes arvata missä sellainen on, tai onko sitä. Tämä viikko kuitenkin antoi itselleni todella paljon.

Olen kiitollinen... <3

Kroatia

Kävin lyhyellä matkalla Kroatian Dubrovnikissä. Paikassa oli voimakkaat energiat, varsinkin kaupungin edustalla oleva saari, Lokrum, tuntui henkivän positiivista ja rauhallista energiaa. Tosin lähestyvä kurssikin voi vaikuttaa tuntemuksiini, mutta luulen että myös tällä paikalla oli merkitystä. Niin kuin matkatoverini sanoi, tuntui ettei siellä (saarella) kukaan voi olla onneton tai pahalla tuulela. Outo oli että tarina kertoi saaren oleva kirottu; paha onni seuraa sitä, joka saaren omistaa. Niimpä saarella ei ollut omistajaa lainkaan.

Tässä otos päivän ateriasta; "kaikkea mitä kaapista löytyy". Porkkanaa (raakana)sekä kesäkurpitsaa ja paprikaa paistettuna kera blenderissä sekoitetun cashew-maidon kera. Hyvää oli :)



Oli tarkoitus laitella useampi kuva, mutta yhteys näköjään tökkii.

Huomenna uusiks :)

Hiukan selvennyksiä edelliseen

Huomasin aamulla lukiessani aikaisempaa postausta, että olisi kyllä tarpeen käydä se ajatuksella läpi ennen julkaisua... Päätin kuitenkin olla deletoimatta sitä ja jatkan tässä hiukan samasta aiheesta.

Oloni on ollut viime aikoina aika seesteinen, vaikka olenkin käsitellyt mielessäni monenlaisia asioita. Nyt kuitenkin, useiden perättäisten hoitojen jäljeen, huomaan kuinka asioita tuodaan nopeammalla tahdilla eteen. Ja kyky käsitellä näitä asioita ei välttämättä ole samalla tasolla. Tämä kyvyttömyys ehkä aiheutti pienoisen räjähdyksen tänä aamuna... Täytyy todella kuunnella itseään, ettei tieten tahtoen luo itselle näitä tilanteita ja asioita.

Palaan vielä siihen ajatukseen, että ihmiselle tuodaan eteen asioita juuri siinä laajuudessa kun hän kykenee asiat käsittelemään (olettaen, ettei niitä ehdoin tahdoin hae elämäänsä) ei enempää tai vähempää. On tietenkin olemassa erilaisia elämänpolkuja. Voi olla että jonkun ei enää tässä elämässä tarvitse ottaa vastaan niin raskaita asioita, ehkä ne on käyty läpi jo menneissä elämissä. Toisaalta voi olla, että jonkun polku on niin alussa, että raskas painolasti kaataisi, eikä veisi polkua eteenpäin.

En osaa sanoa, missä vaiheessa olen polullani, eikä minun tarvitsekaan sitä tietää. Se ehkä selviää kun on aika. Voi olla, että edessä on paljon raskaita asioita tai sitten ei. Turha kuitenkaan miettiä niitä tässä vaiheessa, vaan antaa elämän kuljettaa sinne minne se vie :)

Heippa vaan!

Jokin toi tähän koneen äärelle ja kirjoittamaan vaikka päässä ei juurikaan ajatuksia ole. Se on hyvä asia sinänsä, koska olen yrittänyt taas tänään tyhjentää useampaan otteeseen tätä päätäni joka on ihan liian täynnä ajatuksia... Tuntuu kuin jokin sisälläni välillä ihan härnäisi itseäni. Kun keskityn tähän hetkeen, niin jostain putkahtaa sama turha ajatus toistona ja taas toistona... hmmm... tarvis ehkä tehdä jotain ;)

Tein itselleni kaksi energiahoitoa perättäisinä päivinä ja sen kyllä huomaa. Energia on surrannut päässäni liiaksi asti. Pari päivää taukoa hoitojen välillä on kyllä ehdottomasti tarpeen. Huomiseksikin olen sopinut vaihturihoidon. Täytyypä katsoa huomenna, onko se järkevää. Pitäisi vaan saada vaadittavat hoidot tehtyä ennen kakkos kurssia, joka on reilun viikon päästä. Kiirettä pukkaa... Täällä olis muuten tarjolla yksi kaukohoito ensimmäiselle halukkaalle!

Pohdin eilen omaa matkaani tässä elämässä. Olen ihmetellyt, miksi itselläni ei ole tullut matkani aikana paljoakaan negatiivisia asioita vastaan. Olen nimittäin huomannut ympärilläni olevista ihmisistä, että yleensä henkinen kasvu tuo monille ihmisille sitä suurempia ongelmia vastaan, mitä enemmän kasvua tapahtuu (tämä nyt ihan raaka yleistys, joka ei todellakaan päde kaikkien kohdalla). Sillä kun matkaa eteenpäin, niin kykenee käsittelemään isompia asioita sortumatta (karmisia esimerkiksi).

Itselläni ei ole kuitenkaan tullut tällaista tilannetta vielä eteen. Olen kyllä kokenut sen, kun olen esimerkiksi käynyt meditaatioilloissa tai vaikka hoidossa, niin ennen ko tapahtumaa olo on ollut kiukkuinen tai olen ollut haluton edes menemään koko tilaisuuteen (egon vastustusta luultavimmin). Tämä tunne on kuitenkin yleensä väistynyt nopeasti. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vastaavat henkiset tilaisuudet tai hoidot ovat nostaneet heillä monenlaisia emootioita pintaan. Olenkin miettinyt, koska olen itse oikein valmis ottamaan vastaan niitä vaikeita asioita? Ja olenko niin matkan alussa, että en kestä vielä mitään?!


Jaoin tämän asian "opettajani" kanssa ja hän totesi että "eipä se sinun elämäsikään monen ulkopuolisen silmin niin helpolta näytä". Oivallus!! Aivan, niinhän se todella on: asiat ovat juuri kuin ne itse ottaa! Jos koen elämäni vaikeaksi ja koen että minulla on jatkuvasti ongelmia, niin silloinhan niitä riittää. Mutta jos en kiinnity ongelmiini ja hiukan vaikeampiin asioihin elämässäni, vaan annan niiden lipua ohi, ne ovat huomattavasti helpompi kestää ja päästä yli.

Toivottavasti tämän surraavan pääni sisältä tuli hiukan edes ymmärrettävää tekstiä... Suomennosta ehkä luvassa huomenna :)

Ja integroimaan!

Iloa ja valoa!!