Elämä vie...

Elämä vie eteenpäin... Vai viekö? Voiko elämässämme tapahtuvat asiat viedä meitä myös taaksepäin? Tai vaivatko tapahtumat kiinnittää meidät paikoilleen?

Jokaisen elämässä tapahtuu niin surullisia kuin iloisiakin asioita. Jotkin tapahtumat meinaavat musertaa, eikä siitä tunteesta ole helppo pyristellä irti. Yleensä muserrus tapahtuu silloin, kun siitä epätoivosta ei edes halua päästää irti.

Otetaanpa rankka esimerkki. Olet menettäny tärkeän ihmisin. Suret tapahtunutta luonnollisesti. Olosi on saamaton ja voimaton. Kun olet surullinen, et voi työskennellä täysipainoisesti, et voi olla ystäviesi seurassa oma itsesi. Tätä tunnetta jatkuu ja jatkuu. HALUAT surra asiaa koska siihen on sinulla oikeus. ET HALUA päästää tästä tunteestasi irti. Sinulla on oikeus olla alakuloinen ja epätoivoinen. Et voi tuoda elämääsi iloisia asioita, koska sinä olet se suru, olet muuttunut siksi tunteeksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun huomaat, että suru on vain tunne mikä sinussa on. Se tunne et ole sinä itse! Sinä voit vaikuttaa sekä tunteeseesi että siihen miten tuo tunne vaikuttaa elämääsi. Tunne on seurausta tapahtumasta, joka on jo tapahtunut ja johon et voi enää vaikuttaa. Mihin voit vaikuttaa? Voit vaikuttaa tähän hetkeen. Voit hyväksyä tunteesi. Tunne on asia jonka voit halutessasi sivuuttaa. Voit kääntää uuden lehden elämässäsi ja ymmärtää tunteen olevan osa sinua, mutta ymmärtää että sillä tunteella ei ole sinuun valtaa ellet itse sitä anna. Kaikki valta on omassa itsessäsi. Ota se valta siis käyttöön ja ymmärrä irrallisuutesi kaikista negatiivisista tunteista.

Sama tietysti pätee myös muihin tunteisiin, myös positiivisiin. Mitä tahansa asioita elämääsi tuodaan, voit vaikuttaa suhtautumiseesti kyseisiin asioihin. Tunteesi eivät ole automaatio, vaan seurausta siitä halusta mitä haluat tuntea.

Kirjoitan tätä itselleni, yritän selvittää omia ajatuksiani. Elämässäni tapahtuu juuri asioita, jotka muuttavat kaiken totutun. Tunnen olevani hiukan tukossa... Ajatuksen kulku ja tämä kirjoittelukaan ei tunnu syntyvän itsestään kuten aiemmin. Ihan kuin olisin kadottanut yhteyden itseeni.

Kysyin itseltäni pari päivää sitten, haluanko jäädä tähän tunteeseen kiinni, haluanko kärsiä tästä? Ja vastaus oli kyllä, minä haluan kärsiä, koska tunnen niin olevan oikein. Tunsin että täta muutosta ei voi sivuuttaa vajoamatta tähän epätoivoon. Tiedän totuuden olevan kuitenkin jotain muuta, tänään olen jo valmis käsittelemään asiaa toisin. Ei minun tarvitse hyväksyä tätä... Luon itse oman elämäni, miksi toisin siihen tuskaa, kun voin luoda myös rakkautta ja hyväksyntää ja muita iloisia asioita. Päätän muuttaa tuskan, surun, häpeän ja syyllisyyden tunteet positiivisiksi asioiksi. Tiedostan ne, mutta en anna niiden minua koskettaa. Keskityn mieluummin luomaan tästä hetkestä hyvän :)