Ajatuksia, pohdintoja, oivalluksia

On tarve vielä jatkaa...

Onko syynä saamani magneettiranneke tai mikä tahansa, niin tällä hetkellä olotilani on ihanaisen rauhallinen, levollinen. Samaa ei voi sanoa muista lähipäivistä. Liiallinen syöminen ja ei niin rauhalliset joulun pyhät vetivät energiatasoja alaspäin. Eilen jopa tunsin olevani alinta sakkaa. Tunsin että olen kylmästi hylännyt kaiken mitä olen saanut (henkisellä tasolla). Aikani tässä tunteessa pyöriskeltyäni pyysin apua tähän olotilaani ja sainkin sitä välittömästi. Rakkaus valui ympärilleni ja sisälleni. Näin virheeni, mutta lempeällä tavalla. Tunsin asiat jotka voisin tehdä toisin rakkauden avulla. Huomasin, että olen monessa asiassa itsekäs, vaikka olen kuvitellut päinvastaista. Voin antaa toisella tapaa itsestäni enemmän ja vastaanottajan mukaisesti. Ei palvellakseni omia tarkoitusperiäni (tätä ei yleensä edes tiedosta!) vaan siten kun kyseinen ihminen tai mikä tahansa asia/eläin/kasvi jne. tarvitsee.

Maailma kaipaa kunnioitusta... Kunnioitus - rakkaus, eikö se olekin sama asia? Eivätkö kaikki tiet viekin sitä kohden? Kuinka pitää se tietoisuudessa joka hetki? Muistaa se silläkin sekunnilla kun elämä näyttää käänteisen puolensa. Jokaisen vastoinkäymisenkin takana on rakkaus. Joku oppiläksy on opittavana. Vastoinkäymisen syy ei aina löydy karmasta. Toki karmaa voi olla asioiden takana, mutta kyseessä voi olla vain keino jonkin asian oivaltamiseen. Ole siis kiitollinen elämän käänteistä, niin hyvistä kuin huonoistakin. Ne vievät sinut kohti rakkautta. Kohti itseoivallusta. Kohti valaistumista.

Muistan ajan jolloin jollain tasolla jo tiedostin tämän, mutta en niinkään kokenut sitä tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi. Elämä oli mielenkiintoista ilman mitään ylimääräisiä ponnisteluja kohti... jotain ... En tuolloin osannut ajatella mitä se jotain olisi. Päinvastoin ajattelin, että liian henkinen elämä olisi tylsää. Mitä voi saada hiljaisuudesta? Pala palalta olen rakentanut omaa maailmankuvaani ja se on paljastanut itsestä ja muista paljon. Ymmärrän että kaikki kokemani on ollut tarpeen, oli yritettävä ensin saada täyttymystä tästä maailmasta. Mutta se ei enää riittänyt. Huomaan, että suhtautumiseni elämään on muuttunut täysin ja muuttanut minut täysin. Ja tulee vielä muuttamaan minut täysin.

Pelkomme hallitsee elämistämme. Mutta tieto siitä, että pelko on turhaa ja kaikki pelkomme lähtee sisältämme, helpottaa pelon tunnetta, pelon tuntemista. Pelkään edelleen monia asioita, mutta voin rehellisesti sanoa, että monien turhien pelkojen kadottua olen löytänyt onnen. Ennen jouduin kantamaan huolta, pelkäämään, mitä esimerkiksi tapahtuu lapsilleni kun kuolen. Nyt tiedän pelon olevan turhaa. Kun niin tapahtuu, aika on oikea ja se kuuluu myös lasteni elämänpolkuun. Kaikki jatkuu oikein eikä voi tapahtua mitään väärää. Olen vapautunut liiasta kontrolloimisesta ja lankojen pitämisestä käsissä. Ei ole syytä pelätä mitä tapahtuu "kun...". Asiat tapahtuvat vain ja ainoastaan silloin kun niiden aika on. Se on suunnattoman vapauttavaa, kun sen muistaa oikealla hetkellä. Oikeastaan pelottomuus suojelee miltä tahansa. Jos pelkäät jonkin asian tapahtuvan, vedät auttamattomasti myös sitä puoleesi. Ja sama positiivisessa mielessä. Usko siirtää vuoria, ihan kirjaimellisestikin. Monikaan ei tässä maailmassa kuitenkaan vielä kykene luottamaat ja uskomaan varauksetta. Se onkin yksi tämän elämän oppiläksyjä. Haa! Muistan kuulleeni tämän asian joskus aikaisemmin opettajaltani(että yksi oppiläksyistäni on luottamus), mutta tällöin en ymmärtänyt asiaa ihan näin. Toisaalta... Tässä todellisuudessa on hyväkin kyseenalaistaa, sillä maailma on vielä kovin mustavalkoinen (en tiedä onko sana oikea kuvaamaan asiaa, mutta tarkoitan vastakkaisasetelmia; hyvä-paha jne), myöhemmin maailmamme on varmasti hyvin hyvin erilainen.... Tällöin tälläista asetelmaa ei ole ja luottamus on saavutettu. Ehkä?

<3